Joulupossun kurja elämä

Kuluttajalle joulun valmistelu alkaa marraskuun loppupuolella, kaupan alalla jo lokakuun puolella. Sikatuotannon joulun suunnittelu alkaa jo ennen kesää, sillä Suomen sianlihan
kulutuspiikki on joulukinkuissa. Suomessa kulutetaan sianlihaa reilusti eniten muihin lihatuotteisiin nähden ja jo esimerkiksi vuonna 2010 kotimaista joulukinkkua kulutettiin lähes 7 miljoonaa kiloa.

Kaupan alalla on syntynyt tarvetta ”reilun kaupan kinkulle” – niin kuluttajienkin, kuin lihatuottajien taholta. Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliiton puheenjohtaja Juha Marttila ehdottaa uutta nimikettä ja tämän joulun markkinoille (maaseuduntulevaisuus.fi 13.9.) Reilun kaupan kinkku-sertifikaatti tarkoittaisi, että tuottaja saisi paremman korvauksen kinkusta. Kaupan alalla ollaan asiasta ristiriitaista mieltä, osa jopa varovasti osoittaa tukeaan. Silti yleinen mielipide uutisen teholihatuottajien kannalla kertoo toteutuksen vaikeudesta. Saksassa esimerkiksi on kokeiltu menestyksekkäästi samanlaista käytäntöä.

Mtv3 uutisoi sianlihan hinnan olevan nousussa, koska kysyntä on suurempi kuin tarjonta. MTK:n Jukka Rantalan mielestä kaupan ala on suurin syypää sikatuottajien tuotanto-ongelmiin pitämällä hintoja silti liian alhaalla. Rehun hinnan noustessa tulisi lihan hinnan nousta (Mtv3 28.8.). Moni suomalainen ostaakin jo nyt halvempaa lihaa, esimerkiksi Saksasta, vaikka gallupit kertovat suomalaisen suosivan kotimaista hinnasta riippumatta. Tiesittekö, että Saksan tehosikaloissa sikojen hännät katkaistaan, etteivät hermostuneet lajitoverit järsisi niitä poikki ahtaassa karsinassa?

Suurin ongelma ei tilastojen valossa ole sianlihan hinta, vaan epäeettinen kulutus ja välinpitämättömyys. Epäeettisen halpalihan kulutuksen kasvaessa, ”normaalikulujen kattamiseksi” kalliimmalla myytävä suomalainen liha ajautuu konkurssiin. Suomessa syödään sianlihaa keskimäärin 36kg per henkilö vuodessa, mutta yhä useampi sikala joudutaan sulkemaan tuottamattomana. Suora johde tästä on se, että yhä pienemmän määrän sikaloita tulee tuottaa kuluttajien tarpeita vastaava määrä lihaa, mikä ajaa tehokasvatukseen sekä sikojen hyvinvoinnin laiminlyöntiin (mm. animalia.fi sekä lihatiedotus.fi)

Reilun kaupan lihalla voisi osoittaa tukensa tuottajalle – äänestää lompakollaan. Toki itse suosittaisin jättämään joulukinkun hyllyyn epäeettisyyteensä vuoksi, mutta lienee helpompi suosittaa kalliimpaa kotimaista. Googlea selatessani törmäsin esimerkiksi Topin maatilamyymälään, mistä saattaa vielä tänä jouluksi saada kinkun. Tuotteet varataan jo syksyllä ja noudetaan joulun alla, kun kinkut ovat valmiita. Enempää käyttäjäkokemuksia minulle ei paikasta ole, mutta eettistä kinkkua etsiessään internet on kätevä  apuväline.

S-ryhmän valikoimajohtaja Ilkka Alarotu huomauttaa Ilta-sanomissa ”reilun kaupan kinkun” voivan aiheuttaa mielikuvia, että muut suomalaiset kinkut olisivat epäreiluja. Miten reilua on tunkea siat ahtaisiin karsinoihin, niiden näkemättä koskaan päivänvaloa? Miten reilua on pakottaa tuottajat kaltoin kohtelemaan sikojaan resurssipulan alla tai vaihtoehtoisesti pakottaa konkurssiin? Vaikka jokusen vuoden takainen ”sikala-kohu” on saattanut jo lakaistua maton alle, ongelma ei todellakaan ole ohi. Tehokinkku on epäreilua.

Loppujen lopuksi kyse on kuluttajavalinnoista. Toki maataloustuet rahoittavat vielä lihatuotantoa – halusi kuluttaja niin tai ei. Itse en esimerkiksi tue kulutusvalinnoillani lihatuotantoa. Ainoastaan epäeettisen lihan suora boikotointi vähentää sen markkina-arvoa. Jos eettisyyttä halutaan lihalta, siitä pitää olla valmis maksamaan! Gallupeihin on helppoa vastata suosivansa sitä ja tätä, mutta kaupan tulostilastot ovat ne, mistä se todellinen eettisyys näkyy.

Journalistin ohjeiden ylitulkinta ei palvele ketään

Journalistin tärkeimmästä funktiosta ollaan alalla lähes samaa mieltä; osa kallistuu vallan vahtikoirana toimiseen ja osa julkisen tiedon välitykseen sekä tuottamiseen. Pääasia on kuitenkin, että ollaan ammattieettisesti yhtä mieltä journalistin tehtävästä raportoida, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Alan vahva itsesääntely johtuu pyrkimyksestä pitää sananvapaus sekä journalistien vapaus mahdollisimman laajana lainopillisesti, jolloin sananvapautta rajoittaviin lakipykäliin ei ole tarvetta. Journalistien eettiseksi pohjaksi on luotu koodi ”Journalistin ohjeet” ja niiden noudattamista valvovaksi tahoksi Julkisen sanan neuvosto. Journalistin ohjeet päivitettiin viimeksi vuodelle 2005 tultaessa.

Vaikka Journalistin ohjeet luovat hyvän pohjan, ei ohjeet toimi oikealla tavalla, jos niitä ei ymmärretä – tai niitä pelätään. Julkisen sanan neuvosto vahtii hyvän lehtimiestavan noudattamista, eli huomauttaa, jos kirjoitettu sana on ollut epäasiallinen, loukkaava, halventava tai yksipuolinen. Kannella voi asiasta, mitä journalisti kirjoittaa, vaan entäs se, mikä jää kirjoittamatta? Pääasiallinen tarkoitus on todellisten asioiden julkitulo sekä epätodellisten kumoaminen, esimerkiksi väärinymmärrysten sekä juorujen leviäminen.

Olen huomannut, että esimerkiksi kohtaa 23. ”Kaikkien ihmisarvoa on suojattava. Ihonväriä, kansallisuutta, syntyperää, vakaumusta, sukupuolta tai muuta henkilön omiaisuutta ei pidä tuoda esiin asiaankuulumattomasti tai halventavasti.” tulkitaan hieman liian rajaavasti. Se, että tuntomerkkien yhteydessä julkistetaan ihonväri tai ulkoinen piirre, ei voida nähdä rikkovan kyseistä pykälää. Poliisia auttaessaan journalisti voi – ja on suositeltavaa – julkaista tuntomerkkejä, mutta nykyinen media välillä ylitulkitsee journalistin ohjeita. Olen huomannut uutisia lukiessani, että moni uutismedia on jättänyt kansallisuuden kokonaan mainitsematta tuntomerkkien yhteydessä. Mielestäni tuntomerkkien kuvailussa on tärkeää mainita myös ihmisen etninen tausta, mikäli se on helposti tunnistettava (afrikkalainen, aasialainen) kuitenkin pitäen kuvailun mahdollisimman laajana väärinymmärrysten ehkäisemisenä. Uusi Suomi uutisoi raiskaajasta sivuillaan ja kertoi poliisin etsivän silminnäkijöitä tapaukselle. Tuntomerkkejä ei uutisessa juuri ollut. Kommenttikentässä alla ihmiset päivittelivät Uuden Suomen monikulttuurisedistämistä sekä ulkomaalaisten suojelua ja olivat varmoja syyllisen etnisyydestä. Etsin käsiini toisen version samasta uutisesta, Iltalehdestä, missä tuntomerkit julkistettiin. Tekijä oli vaaleaihoinen.

Julkisen sanan neuvosto sai kantelun vuonna 2005 tapahtuneen perhesurman uutisoinnista. Kantelijan mukaan Iltalehden uutisessa oli vääriä tietoja (esimerkiksi perheen entinen asuinpaikka tai surmatapa), journalistin liian yksityiskohtaisten tietojen julkistaminen (jolloin perhe oli tunnistettavissa, vaikka journalistin ohjeet velvoittavat uhrien ja omaisten suojelun) sekä asiaankuulumattomien tietojen julkistaminen (esim. sairaalahoito, vuosiansiot tai sakkotuomio). Julkisen sanan neuvoston tuomio oli vapauttava: Iltalehti ei rikkonut hyvää journalistista tapaa. Julkisen sanan neuvoston mukaan tiedotusvälineiden tehtävä on kertoa, mitä yhteiskunnassa tapahtuu, vaikka asiankäsittely joskus loukkaa asianomaisia. Tieto on omiaan ehkäisemään huhuja.

Kohdistan kritiikkini juuri edellä mainittuun: ehkäisemään huhuja. Se, että journalisti jättää muutaman kohdan mainitsematta, ei enää palvele tiedonjanoista yleisöä ja huhuja syntyy. Rivien välistä lukeminen yleistyy varsinkin rikostapauksissa, jos tiettyjä asioita jätetään mainitsematta – ja osa selkeästi menee aivan metsään. Vuonna 2006 Julkisen sanan neuvosto antoi vapauttavan päätöksen uutisesta ”Romaniseurue pahoinpiteli ja ryösti miehen”, sillä sana ”romani” ei ollut halventava kuvaus, vaan tuntomerkkien kannalta olennainen. Journalistin tulee raportoida mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

Julkisen sanan neuvosto saa kanteluita yhä enemmän ja enemmän. Harvemmin tuomio taas on langettava. Uusien journalistien ohjeiden perusteella uutisen voi julkaista rajallisenkin tiedon perusteella. Pykälä kehottaa aina seuraamaan uutistapahtuman loppuun, sekä korjaamaan rajallisena julkistetut tiedot. Kohtaa tulisi soveltaa vain hyvin merkityksellisissä tapauksissa, jolloin rajallisen tiedon täydennys on vain ajan kysymys.

Uusin julkisuudessa ollut kantelu on julmasti tapetun 8-vuotiaan Eerikan isän kuvan julkaisu 7 päivää – lehdessä. Journalistin ohjeiden mukaan rikoksesta epäiltyjen kuvia tai tunnistamistietoja ei tule julkaista, samoin kuin syyntakeettomien rikoksen tekijöiden. Tapana on pitää tuomion suuruutta julkaisemisperusteena; jos tuomio on yli 2 vuotta, tulee nimi ja/tai kuva julkaista. Jos syytetty on yhteiskunnallisesti merkittävä henkilö, yksilönsuoja on alhaisempi ja tieto epäilystä voidaan julkaista (jos se on aiheen kannalta oleellinen, esimerkiksi Kaikkonen käräjillä Nuorisosäätiö-tapauksessa). Itse selvitin isän henkilöllisyyden googlettamalla jo muutama viikko sitten. Kun tämän jälkeen kirjoitin googleen vain nimen yksinään, google täydensi jo yhdistelmiä ”murhaaja”, ”tappaja”, ”pedofiili” nimen perään. Journalistin tule tässäkin tapauksessa pysyä ajan hermoilla ja ehkäistä huhuja. Mikäli jokin muu kuva olisi lähtenyt leviämään sosiaalisessa mediassa, olisi journalistin pitänyt korjata väärälle raiteelle eksyminen. En haluaisi puolustella kyseistä juorulehteä, koska lehden journalistinen taso on hyvin alhaalla, mutta tässä tapauksessa voidaan laskea kuvan ja nimen olleen jo julkista tietoa.

Olen opiskellut avoimessa yliopistossa juuri kyseistä aihepiiriä, miksi halusin jakaa blogissanikin tämän tiedon. Journalistin ohjeet kannattaa lukea läpi ja valittaa JSN:lle, mikäli näkee ilmeisiä rikkomuksia. Kansalaisaktivismi on tässäkin hyvä tapa pitää journalismi objektiivisena liiallisen irtonumeromyynnin ja ”klikkausvoittojen” tavoittelun yli.

 

Valtio estää yksilön hyväntekeväisyyden

Effin varapuheenjohtaja vetoaa rahankeräyslain muuttamisen puolesta Effin lehdistötiedotteessa 1. syyskuuta ”Rahankeräyslaki on vihdoin päivitettävä”. Rahankeräyslupaa tulee tällä hetkellä anoa viranomaisten kautta. Ilman lupaa ei saa kerätä rahaa yhdistykselle, puolueelle tai yksityishenkilönä itselleen tai kenellekään. Valtio, kunta, rekisteröimätön yhdistys tai yksityishenkilö ei voi saada keräyslupaa. Lain noudattamista valvoo Poliisihallitus.

Rahankeräyslain olemassaoloa tuskin ajattelee, ennen kuin sen kanssa joutuu ongelmiin. Monet pienet yhdistykset sekä projektit ovat jääneet vailla tukea, sillä luvan saaminen edellyttää monia erilasia kriteereitä sekä byrokratiaa (FINLEX). EFFI käyttää esimerkkinä tiedotteessaan Iron Sky-elokuvaa sekä Fröken Senja -kirjaprojektia. Molemmat ovat joukkorahoitusprojekteja, jossa vapaaehtoiset rahoittajat ovat sitoutuneet tietyillä summilla tai ostaneet jotain projektia tukevaa oheistuotetta. Helsingin Sanomat uutisoi poliisin kiinnostuneen Fröken Senja -projektista, epäillen rahankeräysluvan vastaisesta toiminnasta.

Samaan ojaan jäi yksityishenkilö Aleksi Valavuori heinäkuussa 2012. Valavuori yritti auttaa Toejoen jalkapallojunioreita itsenäisesti (Aamulehti 24.7.). Jalkapallojengi oli kerännyt pullokuitteja rahoittaakseen projektinsa, mutta joku varasti ne. Valavuori julkaisi tilin Twitterissä ja kehotti ihmisiä lahjoittamaan rahaa varastettujen varojen korvaamiseksi. Poliisi puuttui asiaan ilmoittaen keräyksen olevan laiton. Moni muu yksityishenkilö saattaa ajattelematta tehdä samankaltaisia toimia näkemättä teon laittomuutta ja suurempi osa ei ymmärrä lainsäädännön pointtia moisissa tapauksissa.

Lakia perustellaan epärehellisyyksien estämisellä. On kuitenkin eri asia kieltää koko kerääminen kuin esimerkiksi kieltää harhaanjohtaminen. Laissa on jo oma kohtansa siihen, miten toimia jos kerätyt rahat eivät menekään kohteeseen, mikä on alunperin säädetty. Ei ole takeita, että keräysluvan saanut taho on sen vertaa luotettavampi kuin luvaton. Kirjaprojektiin kerättiin rahaa Kickstarter -palvelun avulla, joka on perustettu joukkorahoitusprojekteja varten maailmanlaajuisesti. Palvelu kehuu turvaavansa lahjoittajien rahat sekä tekijän oikeuden toteutukseen, sillä palvelu toimii all-or-nothing funding -periaatteella eli pyydetty lahjoitussumma tulee saada täyteen, ennen kuin mitään rahoja siirtyy minnekkään. Lahjoitustarpeen täyttyessä kohde sulkeutuu, rahat maksetaan ja tekeminen alkaa. Palvelu on varmasti luotu epärehellisyyden välttämiseksi sekä rahoittajien ja luovan työn tekijöiden kohtaamisen helpotukseksi. Suomessa laiton?

Rahankeräyslupa ei koske esimerkiksi kolehdin keräystä, tukikonsertteja tai -tilaisuuksia tai yksityishenkilön merkkipäiväkutsujen ohessa esitettyjä muistamispyyntöjä. Toisin sanoen, Valavuoren keräys juniorijoukkueelle on laiton, mutta Ilkka Kanervan syntymäpäivät ei – rahankeräyslain mukaan, en huomioi muita osioita lauseessani, esim. lahjontaa tai sen kaltaista lainsäädännössä. Kirkko saa myös kerätä rahaa.

On kummaa, että voisin laittaa tähän tilinumeroni ja jättää sen siihen ja katsoa tuleeko rahaa. Jos tulisi, ei se olisi laitonta, koska en olisi käyttänyt sanoja ”lahjoita” tai ”tue”. Todella tulkinnanvaraiseksi laiksi kumman yksityiskohtaistettu. Lain tarpeellisuus herättää eniten kritiikkiä; mihin tarvitaan lakia, joka hankaloittaa yksityishenkilöiden tai pienen yhdistyksen toimintaa, kun kuitenkin lahjoitusrahojen väärinkäytöstä on oma kohtansa? Eikö lain voisi muotoilla väärään sopimukseen perustuvaksi huijaukseksi tai kuluttajan harhaanjohtamiseksi, mikäli rahankerääjä ei keräisikään mainitsemaansa kohteeseen. Tai miksi valtio kieltää ”pummimisen”, ”lahjoita minulle rahaa, en saanut kesätöitä”?

Ei mikään laki pakota ketään tekemään tyhmyyksiä, eikä lainmukaisuus tai takaa rehellisyyttä. Naapurimaissamme moista keräyslupaa ei ole esimerkiksi. Laissa on myös kohtia, jotka on helposti kierrettävissä juuri syntymäpäiväkutsujen tai tukitilaisuuksien muodossa, eikä yksityishenkilön rehellisen lahjoitusten keräämisen kieltämiselle ole mitään perusteita.

Veronkorotuksilla rahoitetaan ministeriön töppäilyt

Suomen tuleva Kansallinen Terveysarkisto, KanTa, tulee maksamaan Taloussanomien mukaan noin 400-500 miljoonaa euroa (Taloussanomat.fi 14.8.). Sähköistä sekä käyttäjäystävällisempää potilasrekisteriä ollaan artikkelin mukaan kehitetty jo kymmenen vuotta. Toimijatahona toimii Sosiaali- ja Terveysministeriö – nykyisestä kokoonpanosta kantavat vastuun terveydenhuollosta vastaavat ministerit Maria Guzenina-Richardson (SDP) sekä Paula Risikko (Kok) sekä tarkastusvaliokunnan puheenjohtaja Tuija Brax (Vihr.).

Braxin johtama tarkastusvaliokunta ei osaa vastata menojen ylipaisumiseen (US 16.8.) Virossa moinen ohjemistopäivitys toteutettiin 10 miljoonalla. Uuden Suomen uutisessa Brax perustelee Suomen ja Viron eroja toteamalla esimerkiksi: ”[…] Suomen terveydenhuollon älytön, hajanainen rakenne kaikkine kuntineen ja erillisinä sairaaloineen. Virolta ”puuttuu” tämä ongelma, sillä siellä terveydenhuoltoa ei ole hajautettu niin moneen osaan”. Lause ei korviini tarkoita mitään; kyseessä on ohjelmisto, minkä toiminta ei ole riippuvaista koneiden määrästä tai ”hajanaisuudesta”. Ohjemisto! Perustelu on kenties yhtä osuva, kuin Braxin muutaman vuoden takainen vertaus sähköisen äänestyksen uhkien vertaaminen science fictioniin (HS 5.9.08)

Teknologinen kehitys on huima viimeisen 10 vuoden aikana. Se, mitä visioitiin 10 vuotta sitten, ei taatusti ole enää samanlainen. Moisia rahamääriä ei voi järjellä selittää. Eikö missään vaiheessa tajuttu pysähtyä ja miettiä, sen sijaan, että annetaan vain yhä uusille projekteille rahaa – jotka uutisen mukaan todettiin usein toimimattomiksi ja keskeytettiin. Esimerkiksi Piraattipuolue on puhunut jo vuosia avoimen lähdekoodin ohjelmistoista. Viime toukokuussa eduskunnan täysistunnossa Brax totesi julkisen terveydenhuollon kustannuksien olevan 2,7% kokonaismenoista, noin 300 miljoonaa vuoden 2010 luvuilla (eduskunta.fi) Joten suurin kustannuserä on syntynyt vasta tällä vuosikymmenellä. Verorahojen käsittely on retuperällä.

Onko asiantuntijoiden lausunnot avoimista lähdekoodeista sivutettu vai missä lienee ongelma? Braxin mukaan rahaa on jaettu pieniin hankkeisiin ja yksittäisiin pilottiprojekteihin sekä tosiaan hankkeisiin, mitkä on lopetettu kesken. Vähintä mitä tarkastusvaliokunta voi tällä hetkellä tehdä, on julkaista edes perustelut rahan jakamiselle sekä rahoitettujen hankkeiden tulevaisuuden visiot – jotta on edes arvioitavissa rahoitusperusteet. KanTa-hankkeella ei ole ollut selkeästi vastuunkantajaa tai projektin johtajaa. Se ei ole silti mikään selitys moiselle holtittomalle varojen jakamiselle, kun me maksajat emme voi vaikuttaa asiaan – saati kieltäytyä maksamasta. Saa olla syystä vihainen!

Oma ehdotukseni olisi ollut jo aiemmin – mutta varsinkin tästä eteenpäin – on kilpailuttaa paremmin ohjelmiston tuottajat, esimerkiksi ”päinvastaisella” huutokaupalla, millä tarkoitetaan markkinatoimijoiden kilpailua siitä, kuka pääsee toteuttamaan projektin tarjoamalla paremman tarjouksen kuin edellinen. Ohjelmisto tulisi toteuttaa avoimella lähdekoodilla, josta jokainen koodia tunteva voisi nähdä mahdolliset virheet tai avustaa ohjelman parannuksessa (kyllä, sellaisia ihmisiä on varmasti jokin MuroBBS täynnä) Avoin lähdekoodi paljastaisi myös mahdolliset ”takaportit” joiden avulla tietoihin pääsisi käsiksi tai tietoja voitaisi tallentaa käyttäjän tietämättä. Rehellisellä ihmisellä ei ole mitään salattavaa, niinkös se meni ministerit? Ja ei, Brax ja Guzenina-Richardson, avoin lähdekoodi ei tarkoita, että kuka vain voisi mennä muuttamaan koodista asioita.

Sosiaali- ja Terveysministeriön talousarvioesityksestä selviää, että ensi vuoden budjettia kaavaillaan 303 miljoonaa tätä vuotta suuremmaksi. Toki esityksessä on muitakin menoeriä, mutta silmään pistää vaadittavan summan samankaltaisuus menetetyn kanssa. 300 miljoonaa meni, tarvitaan uudet tilalle? Ovatko todella e-reseptit sekä sähköinen potilasrekisteri näin kalliita? Mistä firma tekemään homma muutamalla kymmenellä miljoonalla? Veikkaisin, että lähes mistä vain. Tietoyhteiskunnasta eriytyneet, kokemattomat, asiantuntijoita vähättelevät ministerit, joilla on valtaa, kammoksuttavat minua niin paljon, että menetin ruokahaluni lähes päiväksi tätä asiaa pohdiskellen. Samaisessa raportissa muuten pyydetään Valviralle 1,7 miljoonaa tietojärjestelmien kehittämiseen sekä lupa- ja valvontatehtävien vahvistamiseen. Lisäraha, jotta valvonta moisissa projekteissa toimii muun muassa.

Summat eivät ole toki suuria EU-kriisiin verrattuna, mutta puheet rahattomuudesta sekä perusteet jatkuville veronkorotuksille alkavat menettää pohjansa lopullisesti. Miksi minun pitää maksaa vain entistä enemmän kaikista tuotteista ja palveluista sekä luopua osasta palkastani, kun tiedän ettei kukaan kanna vastuuta rahojen käytöstä? Jos nyt ministeritasolla on pakko leikkiä ammattilaista, voisi jättäytyä edes suosiolla sätkynukeksi kulisseihin ja antaa asiantuntijoiden sekä avustajien hoitaa hommat. Siten voisi edes vähän hyödyttää Suomea nykyistä enemmän.

 

 

Seksin osto on aina laillista – jos se kuvataan

Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r) ilmoittaa alkavansa ajaa lakialoitetta seksin oston täyskieltoon (HS.fi 20.7.) Samoilla linjoilla hänen kanssaan julkisuudessa on esimerkiksi Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen. Nykyään Suomen lainsäädäntö kieltää seksin oston ihmiskaupan tai parituksen uhreilta sekä alle 18-vuotiailta. Vapaaehtoisesti toimivalta aikuiselta henkilöltä saa vielä nyky-Suomessa ostaa seksiä.

Meme picure (Condescending Wonka): You think prostitution is wrong? Tell me more about how letting women be controlled by pimps is right?

Hassua, jo viime syksynä esimerkiksi nettipoliisi Marko ”Fobba” Forss kertoi alaikäisiin kohdistuneiden seksin ostoyritysten lisääntyneen internetissä – hintana jopa vain yksi tupakka-aski (HS.fi 23.9.11) Laillisten seksipalveluiden ostajien kriminalisointi muutaman naisministerimme herneenkokoisissa aivoissa selkeästi lopettaa tämän toiminnan.

Vapaaehtoisten toimijoiden sekä ihmiskaupan uhrien markkinoiden yhdistäminen ei riitä tämän lakialoitteen moraalisen dilemman esimerkiksi. Suomessa toimii aktiivinen aikuisviihdeteollisuus videoineen sekä lehtineen. Toiminta perustuu siihen, että toimijat esittelevät itseään tai seksin harrastamistaan ja saavat siitä palkan. Harvoin toimijat ovat keskenään naimisissa tai suhteessa, joten seksin osto tapahtuu tässä tapauksessa kolmannelta osapuolelta ja perustuu keskinäisiin sopimuksiin. Tulevassa lakialoitteessa siis asia muuttuu, jos jompikumpi näyttelijöistä maksaisi toiselle jotain.

Melko irvokasta?

Pornoalan työläiselle ei ole minimikriteereitä, joita ilman ei voisi itseään aikuisviihdealan näyttelijäksi kutsua. Pornoelokuville ei ole laatu- tai rahoituskriteereitä – siteerataanhan ”amatööriporno” wikipediassakin jo yhdeksi pornografian alalajiksi. Miten luodaan eroa pornoteollisuuden ja prostituution välille, kun pääasialliset aktit kulkevat käsi kädessä. Se, että kolmas osapuoli maksaa aktin julkisesta näyttämisestäkö? Sekö, että molemmat ovat vapaaehtoisesti suostuneet puuhaan? Vapaaehtoisesti prostitoituna toimivan aikuisen henkilön sekä häneltä laillisesti ja vapaaehtoisesti seksiä ostavan kriminaalisen ajojahdin perusteella voin todeta ettei ainakaan jälkimmäisen.

Onko sitten laitonta esimerkiksi pyytää ihmisiä kanssaan pornoelokuvaan? Seksiä ei saa ostaa, mutta pornoa saa kuvata – yksityishenkilötkin. Mikä estää ketään palkkaamasta ihmistä harrastamaan seksiä kanssaan pornoelokuvaan? Tai vielä kierretymmin; palkkaamasta kolmatta osapuolta ”rahoittamaan” pornoelokuvaa, jossa asianomainen harrastaa seksiä toisen henkilön kanssa. Toki jos lähdetään ajatuksesta, että porno on julkista, pitäisi teos julkaista jossain. En voi olla hymyilemättä ajatukselle, jossa Päivi Räsänen vaatii julkisesti kotiseksinauhojen julkaisua ja levitystä.

Jos tämä kirjoitus kriittisen ajattelun tai moraalisen tuominnan kitkemisen sijasta antaa jollekin kukkahatulle idean alkaa ajaa aikuisviihdeteollisuuden kriminalisointia, aion alkaa pyytää poikaystävältäni varmasti maksua jokaikinen kerta seksistä. Ja hinta nousee toki laittomuuden myötä – pimeillä markkinoilla yleensä käy niin tai sitten se vaihtoehtoisesti laskee tupakka-askiin. Mitenkäs mikään laki minua estäisi tekemästä niin?

Aselain tiukennus ei lisää turvallisuutta

On ikävää, että olin aloittamassa artikkelini lauseella ”Aina, kun nuori mies päättää yhteiskunnassamme napata aseen käteen ja lähteä…”, koska se kertoo jo liiallisesta yleisyydestä asian tiimoilta. On ikävää, että yksilö ajautuu epätoivoiseen tekoon ja empatiakyvyttömästi surmaa kanssaeläjiään.  Motiivit sekä kausaalisuus koulukiusaamiseen tai/ja mielenterveyshäiriöön ovat enemmän tai vähemmän nähtävissä, mutta poliittinen agenda keskittyy liikaa vain aselain muutoksiin tai ruumiilla tanssiin poliittisen uskottavuuden säilyttämiseksi.

Vuoden 2012 kevät on ollut traagista aikaa tappotilastoille. On perhesurmia, yliajoja ja viimeisimpänä Hyvinkään tapaus. Nuori mies varasti isänsä asekaapista muutaman aseen, kiipesi katolle ja ampui baarista poistuvia ihmisiä tappaen ja vahingoittaen. Myöhemmin on paljastunut, että mies katuu tekoaan ja oli hiprakassa. Olisiko tragedia saanut yhtä surullisen lopun, jos asetta ei olisi ollut saatavilla?

Tässä tapauksessa uskon, ettei olisi – hetkellisesti. Tulevaisuutta on vaikeaa ennustaa, mutta on todennäköistä, etteivät moiset ajatukset katoa minnekään ilman ammattiapua. Jos haluaa surmata ihmisiä, tuntemattomia tai tuntemiaan, on jotain vikana. Motiiveihin en ota tässä artikkelissa kantaa enempää, mutta varsinkin kouluampujien tapauksissa koulukiusatuksi joutuminen on vaikuttanut eräältä suurelta taustatekijältä.

Suomen Kuvalehden julkaisi artikkelin muutama vuosi sitten, jossa mahdolliseksi kouluampujaksi itsensä tituleerannut, koulukiusattu, ”Lauri” kertoi tuhoisista ajatuksistaan ennen ammattiauttajalle menoa. Hän jakaa ihmisen sisällä vellovan raivon mustaan ja valkoiseen raivoon. Ensimmäinen tarkoitti impulsiivista ja aggressiivista ”lahtausta”, kun taas jälkimmäinen kylmän rauhallista, analyyttistä sekä koston sokaisemaa tunnekylmää tilaa, missä haetaan oikeutusta itseä kohdanneelle vääryydelle. Valkoisen raivon tilassa toimii jokainen surmaaja, joka suunnittelee ja toteuttaa aikeensa kokematta empatiaa tai moraalista vääryyttä.

Suomessa henkirikostilastoja johtavat edelleen parisuhdetapot. Yleisin väline tappoon on teräase. Tuliaseilla tehdyistä tapoista yli puolet tehdään laittomilla aseilla, joita Suomessa liikkuu valvonnasta huolimatta. Aselaki-infon mukaan vuosina 2002-2008 8% Suomen surmatöistä tehtiin laillisilla ampuma-aseilla. Keskiarvoa nostivat Jokelan ja Kauhajoen tapaukset. Aseita Suomessa on MTV3:n mukaan yli miljoona kappaletta.

Tilastojen tarkastelu kertoo, että suurin osa laillisten aseiden omistajista käyttäytyy siis hyvin aseensa kanssa. Ongelmatapaukset eivät kumpua aseen saatavuudesta tai sen käytön ”helppoudesta”. Tappoväline kyllä hankitaan vaikka mistä, jos valkoisen raivon sokaisema henkilö päättää toteuttaa suunnitelmansa. Jokaisella meillä on jatkuvasti kotona jo nyt mahdollisia tappoaseita, keittiössä ensimmäiset. Ongelmat eivät ratkea keräämällä aseita pois moitteettoman rekisterin omaavilta ihmisiltä. Laittomien aseiden määrien tilastoja on mahdoton edes kerätä, saati sitten konkreettisesti kerätä aseet pois. Siksi aseita on tilastojen valossa aina saatavilla luvatta.

Spreekillers.ch – sivusto kerää joukkosurmaajien ”ranking-listaa”, jonka ykköspaikalla koreilee Anders Breivik 69 uhrillaan. Listaa tutkimalla huomaa selvästi, miten hulluja ihmiset ovat tappomielialallaan sekä muiden välineiden ”mielikuvituksellisessa” käytössä. Siihen ei mikään laki auta. Ongelmia tulee tutkia alkupäästä; siitä mikä ajaa yksilön moiseen ja mitä asialle voisi tehdä. Asekielto ei ainakaan ratkaise asiaa. Oli aselaki miten tiukka tai löyhä vain, ase tulee osata pitää poissa asiattomien ulottuvilta, eikä sen holtiton käyttö jää rankaisematta – vapaankin aselain ideaalissa. Luonnollisesti aseenkantolupaa ei tule myöntää mielenterveysongelmista kärsivälle, tosin aseen hän saattaa nykyään hankkia silti.

Ajatus yhteiskunnasta, missä ei olisi aseita, on kaunis ja utopia. Itse en haluaisi joutua kantamaan asetta esimerkiksi. Kuitenkin, yhteiskunta missä vain poliiseilla ja rikollisilla on aseet, on hyvin turvaton. Teoriassa aseet voidaan kieltää miten pitkälle vain, mutta eniten kielloista kärsivät rehelliset ja moitteettomat henkilöt. Joukkotappotragedioiden yhteydessä itselläni herää aina sama kysymys: Olisiko tilanne ollut erilainen, jos edes yhdellä opettajalla tai valvojalla olisi ollut oma ase turvana?

Valtio on pimeän huumekaupan suurin tukija

En keskity mihinkään tiettyyn huumeeseen, vaan kieltolakeihin sekä niiden seurauksiin. Valtiolla tarkoitan tässä tapauksessa Suomea.

On selvää, ettei suurin osa ihmisväestöstä vain mukisematta ”tee niin kuin käsketään”, vaan ajattelee omilla aivoillaan. Joku haluaa juoda alkoholia, joku haluaa polttaa tupakkaa, joku haluaa poltella pilveä. Se, että haitat ovat tiedossa, ei estä käyttöä, jos niin itse valitsee.

Ihminen on ajatteleva yksilö. Joskus ihminen kaipaa irtiottoa. Valtio tarjoaa päihdetarkoitukseen alkoholin. Tuon epämääräisen myrkyn, joka hintakontrollilla tuo verotuloja valtiolle ja pysyy valvonnan alla. Alkoholin vaikutuksista saamme lukea lehdistä esimerkiksi väkivalta- ja rattijuopumustapauksina ja valitettavasti myös henkirikosten yhteydessä. Moni tiedostaa alkoholin haitat ja riippuvuusriskin, mutta juo silti. Moni tosin osaa pitää juomisensa kontrollissa. Ongelmakäyttäjät ovat asia erikseen.

Onkin ironista, että muunlaisen päihteen halutessaan on mentävä pimeille markkinoille. Ja niitähän riittää. Koko pimeä markkina mahdollistuu valtion kieltolain myötä. Se, että valtio totaalisesti kieltää jonkun asian,

ajaa pimeät markkinat erilaiseen valtapeliin ja muihinkin laittomuuksiin. Meksikon laajenevat huumesodat ovat hyvä esimerkki, mitä kieltolaki tuo tullessaan. Kukaan huumekeisari ei moista omaisuutta onnistuisi hankkimaan, jos huumekauppa ei olisi totaalisen kiellettyä. Huumeita kun käytetään silti, kas kas, vaikka se on laitonta.

Pimeillä markkinoilla ei ole ikärajoja tai takauksia laadusta. Siksi siellä on hyvin riskialtista ja vaarallista tehdä kauppaa. En tietenkään väitä, että valtiota tarvitaan kaupankäyntiin, vaan nimenomaan sitä, että toiminta ”valtiolta salaa” on omiaan tuhoamaan sopimuksiin perustuvan kaupankäynnin. Esimerkiksi hyvin suosittu porttiteoria, millä tarkoitetaan kannabiksen polttelun johtavan kovempiin huumeisiin, on täysin valtion lainsäädännön ajama. Jos ollaan jo siirrytty lain väärälle puolelle, mitä väliä millään enää on, eikö? Sopimusturva ja aineen puhtaus ovat kieltolain markkinoilla tuuripeliä.

Esimerkiksi jo kannabiksen laittomuudella valtio muokkaa pimeitä markkinoita kovempien huumeiden tarjotaan. Salakuljettajille on kannattavampaa tuoda maihin vaikka 1 kg heroiinia kuin 1 kg kannabista. Kannabista ei liene helppoa kätkeä moisia määriä, eikä se olisi vaivan arvoista hintansa puolesta. Kannabiksen markkinahinta on alhainen, koska sitä todella kasvaa maassa niin halutessaan. Silti se on ylihinnoiteltu kieltolain vuoksi ja johtaa pahimmillaan pahaan syrjäytymiseen. Kieltolakipolitiikka ajaa erityisesti kovien huumeiden katukaupan kannattavuutta ja kannabiksesta passivoitumista. Ja sehän ei ole mikään vitsi tai propaganda, että ne kovemmat huumeet todella koukuttavat pahasti.

Asiaa tulee myös katsoa toiselta kannalta. Ongelmakäyttäjät ovat jokaisen päihteen kovaääninen vähemmistö, hiljaisen enemmistön jäädessä taustalle. En edes uskalla kuvitella, miten paljon erilaisia aineita liikkuu ”aivan tavallisten näköisten” henkilöiden seuroissa. Ehkei yhtään, ehkä paljon – en tiedä. Kuitenkin se, että valtio tekee sinusta rikollisen ilman mitään ongelmakäyttöä, luo koko ongelman uudelle tasolle. Se, että esimerkkihenkilö X käyttää vaikka amfetamiinia, muttei kukaan huomaa käyttöä, sillä siitä ei koidu ulkoisia ongelmia työn tai ihmissuhteiden kautta, onko se ongelma? Luonnollisesti kyseisen kuvitteellisen esimerkkihenkilön oma terveys alkaisi reistailla pidemmän päälle, mutta onko se valtion homma valvoa? Varsinkin kun viinaan siirtyessään, henkilö olisi taas ”ok”, ongelmakäyttäjä tai ei.

Valtio haluaisi rajoittaa entisestään alkoholin anniskelua ravintoloissa. Haittojen vähentämiseksi halutaan sulkea ravintolat aikaisemmin. Alkoholia saa ostaa nyt 12 tunnin ajan kaupoista ja ravintoloista yleensä kauemmin. Vähenisikö alkoholin kulutus? Enpä usko, alkoholia varastoitaisiin entistä enemmän kotiin, aloteltaisiin rajummin tai juotaisiin nopeammin koska ”pitää” – ja samat henkilöt siellä olisi tappelemassa nakkikiskoilla kellon ajasta riippuen. Tosin, pimeät baarit yleistyisivät, jossa kukaan ei ole valvomassa poltetaanko sisällä, paljonko kalja maksaa, palaako muu kuin tupakka tai onko alkoholin korvikkeita tarjolla. Onhan se kannattavaa yhdistää alkoholikin vielä kovalla sääntelyllä sinne pimeiden markkoinoden puolelle.

Muotihuumeet ovat hyvin vaarallisia, mikä on valtion kieltolain syytä. Muotihuumeita syntyy kuin sieniä sateella, kun eri laillisia lääkeaineita yhdistelemällä koitetaan päihtyä tai jäljitellä jonkin ”oikean huumeen” kaltaista päihdetilaa. Laillisuus on vain tässä tapauksessa todella huono turvallisuusperuste, joten muotihuumeisiin kuolee väkeä säännöllisin väliajoin. Eduskunta laittoi kiireesti lakialoitteen tulille, joka antaisi oikeudet tehdä muotihuumeista laittomia. Se on vain hankalaa, koska ainesosat ovat laillisia ja laitonta uuden lainkin myötä on vain tietynlainen sekoitussuhde, joka voidaan kieltää vasta kun joku sen keksii – ja yleensä kuolee tai tappaa muita, koska eihän poliisi muuten saisi vihiä koko asiasta.

Koska liikutaan hyvin radikaalien ajatusten äärellä, varsinkin poliittisesti radikaalien, ajatellaan hiukan pienemmin. Tärkeintä on haittojen minimointi ja ongelmakäyttäjien hoitoon pääsy. Kieltolaki ei ole ratkaisu vaan pahentaa ongelmaa entisestään. Kieltolaki antaa myös rikollisille suuren vallan ja hyvät tulot. Jokainen ongelmaton, joskus päihtymistä kaipaava ihminen joutuu takuuvarmasti ongelmiin kiinni jäädessään tai kadottaa oikeutusta valtion lainsäädännölle vähintään – ja nimenomaan koko lainsäädännölle. Jatkuva säännöstely ja uusien kieltojen laittaminen jo laillisille päihteille ajaa kysyntää pimeille markkoinoille, missä varmasti myyjiä löytyy ilman tarkkoja kriteereitä.

Aloitetaan siitä edes, että ennen kaikkien huumeiden dekriminalisointia, dekriminalisoidaan edes muiden EU-maiden perässä kannabis. Siitä on kaikki tarpeelliset tutkimukset tehty ja se on todettu vaarattomammaksi kuin alkoholi tai tupakka. Esimerkiksi Jiri Keronen on tiivistänyt blogitekstinsä hyvin kaiken olennaisen ”Kannabiksen kieltolaki on eduksi järjestäytyneelle rikollisuudelle, mutta se ei vähennä käyttöä”, suosittelen lukemaan. Ongelmakäyttäjiä löytyy varmasti, mutta niin niitä löytyy jo nyt.

Kannabiksen ongelmallisuus juontuu kasvavasta valtiovihasta ”valtio ei hyväksy meitä”, saatavuuden rajoituksista ”pitää hengata siellä mistä sitä saa” sekä kiinnijäämisestä seuraavasta mahdollisesta työttömyydestä, jolloin kierre on valmis. Nykyään olen kuullut, että osa kannabiksenkäyttäjistä toivoisi, ettei kyseistä kasvia laillistettaisi. Sen kasvattaminen on helppoa ja tuotto täysin verotonta. Olen ihmeissäni moisesta, vaikka toki näen sen pointin. Se, ettei enää ole halua turvata yksilönvapautta ja -oikeutta valita päihteensä, vaan tukea laittomuutta että itse voi tienata, kertoo epäonnistumisesta ainakin päihdepolitiikan kanssa.

Se on muuten täysin valtion syy.

 

Saatananpalvonta ei ole rikos

Surkuhupaisan absurdiksi mediamylläkäksi muuttuneen Auerin perheen murhadraaman uudesta ”saatanallisesta” käänteestä on saanut lukea muutamien päivien ajan. Julkisuuteen päätyneet tiedot kertovat vain osan tutkintateriaalista, korkein oikeus pitää hallussaan tutkintamateriaalia, mistä osa on vielä salassa (HS.fi 9.5.), mutta murhamysteeri tuntuu vain paisuvan oudommaksi ja oudommaksi. Allekirjoittanut ei yleensä jaksa ottaa kantaa julkimurhiin, koska valitettavasti murhista ja tapoista joutuu jatkuvasti uutisissa kuulemaan ja kiinnostukseni on hiukan erilaisissa asioissa. Takerrunkin tapauksessa omaan yhteiskuntaobsessiooni: Uskonvapauteen sekä oikeusjärjestykseen.

Syyttäjän asiantuntijana toimii uutisten mukaan valtakunnan hihhuli Keijo Ahorinta. Ahorinta on ”puolueellisen” puolen asiantuntija, kuka uskovaisena henkilönä paasasi jo 90-luvulla saatananpalvonnasta, erityisesti nuorten keskuudessa. Tribaalikuvio kirjeessä tai oudot naarmut Jukka S. Lahden olkapäissä eivät muiden julkisuudessa olleiden objektiivisempien asiantuntijoiden mukaan viittaa saatananpalvontaan (HS.fi 10.5.)

Liekö sillä edes väliä oikeuden kannalta? Kysyin oikeustiedettä opiskelevalta tuttavaltani, voiko uskonto olla lieventävä tai koventava asianhaara oikeudessa. ”Ei tekijän kannalta, uhrin sen sijaan voi. Uhrin uskontokunnasta riippuen teko voidaan katsoa jopa viharikokseksi.”, minulle vastattiin. Auerin tapaukseen nähden siis koko saatanapalvonta-aspekti ei ole millään lailla olennainen.

En uskalla ottaa kantaa Auerin syyllisyyden puolesta tai vastaan, sillä minulla ei ole mitään hajua mitä oikeasti on tapahtunut. Murhia tutkittaessa poliisit sekä oikeuslaitos pyrkivät löytämään totuuden ja motiivin – selvittämään siis kaiken tapauksen kannalta, jotta oikeus toteutuu. Uskomuksiin perustuvat ennakkoluulot sekä mielleyhtymät ovat kuitenkin vaarallinen tie oikeusjärjestyksen kannalta.

Uskonto ei tulisi olla mikään asianhaara tai noteerattava osa oikeudessa; on aivan sama, oliko motiivi rituaaliuhraus, vitutus, hulluuspuuska tai hoitoonpääsyn tavoite, tuomio tulee ihmisen taposta tai murhasta – jos tulee. Suomessa on uskonvapaus, eikä mitään valtion uskonnosta poikkeavaa tule tuomita muista erillään. Sen ei tule vaikuttaa tekijässä, uhrissa eikä tuomion kovuudessa. Julkisuudessa käydyt saatananpalvonta-tapaukset ovat mielestäni enemmän pahuus-tabulla pelleilyä sekä kukkahattuilua. Luonnollisesti lehtiä myydään huomiotaherättävillä lööpeillä.

Tutkija Titus Hjelm totesi esimerkiksi Radio Rockin Korporaation haastattelussa, että Suomessa ei ole tapahtunut yhtäkään murhaa, minkä syynä olisi saatananpalvonta ja siteerasikin Amerikkalaisen kollegansa sanoja saatanapalvonnasta suurimpana uskontona, mitä ”ei ole koskaan ollut olemassakaan”. Myös Saatana-ongelma Suomessa on, Hjelmin sanoin, enemmän lähtöisin Ahorinnan omasta päästä kuin yhteiskunnasta. Se, mihin joku päässään uskoo, ei voi olla todistettavissa empiirisesti paperipiirroksista tai musiikista, tosin kun syyttäjä kenties ajattelee asiantuntijansa kanssa.

Se, että muslimi, kristitty, saatanapalvoja, wicca, ateisti tai vaikka spagettihirviöön uskova tappaa ihmisen – tai tekee minkä rikoksen tahansa – oli se sitten jopa jonkin sortin uhrilahja tai ei, tuomioon ei tule vaikuttaa syytetyn tahi yhteiskunnan uskomukset. Auerin tapauksessa en tietenkään voi sanoa, vaikuttavatko kyseiset huhut edes tuomion kannalta, mutta julkisuusryöpötys aiheutti minulle tarpeen korjata sitä sanomaa, mitä media huutelee. En tiedä onko Auer syyllinen vai syytön, enkä välitä onko hän saatananpalvoja vai ei – sillä ei tulisi olla mitään väliä. Saatanaan uskominen tai sitä palvominen ei ole rikollista sen enempää kun mihinkään muuhunkaan uskominen.  Teot ovat se, mikä ratkaisee.

Demokratia on enemmistön päätöksentekoa – tyrannia määriteltävissä

Björn ”Nalle” Wahlroos puhuu suunsa puhtaaksi demokratian ongelmista uudessa kirjassaan ”Markkinat ja demokratia: Loppu enemmistön tyrannialle”. Itse en ole kirjaa ennättänyt vielä lukemaan, mutta sitaatit mitä olen muista medioista lukenut, riittävät tähän blogaukseen. Eikä tarkoitus ole kirjoittaa Nallen ajatuksista, vaan demokratiasta itsessään.

”Demokratian ongelmana on enemmistön tyrannia, Wahlroos kirjoittaa. Pieni enemmistö saa helposti runnottua läpi asioita, jotka parantavat enemmistön asioita marginaalisesti, mutta aiheuttavat suurta vahinkoa vähemmistöille.” (lainattu taloussanomilta). Demokratia on enemmistön tahtoa teoreettisesti – tyranniaakin jos asiaa niinpäin ajattelee – ja siinä on ongelmia. Kuitenkin demokratia on tasapuolisin yhteisistä asioista päättämiseen.

Wahlroos on sitä mieltä, että henkilöt eivät ole tasa-arvoisia ääniensä kanssa – kirjassa oli käytetty esimerkkinä eläkeläisiä, joilla ei pitäisi olla yhtä paljon äänivaltaa kuin työssäkäyvillä. Samoin luin tänään Ilta-Sanomien mielipidepalstalta erään henkilön ehdotuksen siitä, että käytettävissä olevat äänet määräytyisivät työkokemuksen tai/ja koulutuksen mukaan.

Itselläni on muutama parannus nykyiseen ”demokratiaan”, mikä mielestäni ei epätasa-arvoista yhteiskuntaa liikaa, kuten edeltäjänsä mielestäni tekevät:

On tehtävä ero yhteisiin asioihin ja yksilön omiin asioihin

Jokaista asiaa ei tule päättää demokraattisesti. Yksilönvapaus tulee määritellä tarkemmin ja laajemmin, esimerkiksi Edistyspuolueen henkeen.

Enemmän suoraa demokratiaa

Kun ollaan rajattu yhteiset asiat ja yksilön omat asiat erilleen, tulee päätöksen teon olla lähempänä kansaa. Äänikynnykset on poistettava. Ihmisille on annettava enemmän vaikutusvaltaa oman piirinsä asioihin, esimerkiksi pakolla yhdistetyt, liian suuret kunnat eivät sovellu tähän yhtään. Äänestäminen jaloilla voisi toimia kuntakohtaisesti. Nythän jaloillaan äänestävät joutuvat pakenemaan toiseen maahan – mikä on yleistymässä jo kovaa tahtia. Kauneudenhoito, viina ja lääkkeet haetaan Virosta, koska se on halpaa ja helppoa. Siihen ei Suomen lisäveronkorotukset enää toimi (US 23.4.) Arkipäivän esimerkki kärjistettyä: 3/4 porukasta haluaa katsoa tietyn elokuvan illanvietossa, 1/4 voi tällöin joko tyytyä päätökseen tai lähteä pois.

Uudenlainen äänijärjestelmä

Mielestäni yksi ääni/henkilö on huono. Parempi olisi, että jokaisella olisi käytössään esimerkiksi yksi ääni ja yksi miinusääni. Tai sitten kaksi ääntä, mitkä voisi antaa halutessaan molemmat tukena tai molemmat vastaan. Äänestysprosentti nousisi varmasti! Nykyäänhän yhteiskunta pyörii niin, että äänestämättä jättäminen ei merkitse mitään. ”En halua tukea ketään” -asenne valuu aina voittajien puolelle. Asiat menevät äänestyksen mukaan, oli äänestysprosentti miten pieni vain. Olisikin hyvä, että olisi mahdollista äänestää ”vastaan”, jolloin voisi protestinsa oikeaoppisesti kohdistaa. Äänestämättä jättäminen olisi tällä järjestelmällä hyvin tyhmää.

Kansan tahto pois

Älkää käsittäkö väärin. Lopetetaan vain sen termin käyttö. Ei voi olla kollektivista kansan tahtoa niin pitkään, kun yhteiskunta koostuu aivan erilaisista yksilöistä. Jokainen luonnollisesti haluaa turvata oman selustansa; tarkoitan esimerkiksi sitä, että haluaa ylläpitää lain ”ei saa tappaa tai vahingoittaa”, mikä onkin aivan liberaalin yhteiskuntajärjestyksen mukaista. Siksi henkilökohtainen koskemattomuus on hyvä perustuslain aspekti, sillä se on varmasti enemmistön tahto Tarden ja Tönniesin henkeen (…suuntautuvat lähemmäs kollektivismia, mutta korostavat silti yksilön mielipidettä.)

Demokratian ongelmia ja kansan tahdon ilmentymiä ovat tutkineet monet yhteiskuntateoreetikot (mm. Lippmann, Dewey, Foucault, Bryce, Tarde, Tönnies) eikä siihen ole löytynyt vastausta, mikä tyydyttäisi kaikkia. Osa näkee yleisen mielipiteen ja julkisen mielipiteen erillään, osa näkee mediayhteiskunnan ja sen suuren vallan, osa näkee yleisen mielipiteen määrittelemisen monopolin niille kenellä on valtaa.

”Tönnies erotteli kaksi erilaista yleistä mielipidettä, jotka ovat samankaltaisia kuin Lippmannin public opinion ja Public Opinion. Ensimmäinen viittaa yksittäisen ihmisen mielessä oleviin asioihin ympäröivästä maailmastaan. Jälkimmäinen viittaa taas ns. julkiseen mielipiteeseen, ihmisten mielipiteistä kiteytynyttä kansan tahtoa. Julkisen mielipiteen voi sanoa edustavan kansan tahtoa siinä mielessä, että se edustaa erillisiltä yksilöiltä kerättyä mielipidettä, mikä muodostaa kokonaisuuden. Sen voidaan todeta edustavan myös yhteiskunnan kovaäänisen vähemmistön tahtoa.” Aivan ristiriitaa! (lainaus omasta esseestäni Kirjasta ”Mielipidetutkimukset ja yhteiskunta”)

Enemmistön tyrannia on hyvä termi. Tyrannia siksi, että se on laskettavissa tyranniaksi jos minun yksilönvapaudestani järjestetään äänestys. Siksi mielestäni vapaampi yhteiskunta – myös taloudessa – on myös vapaampi tyranniasta. Wahlroosilla on pointtinsakin, joskin hyvin elitistinen.

Miksi individualisteja sanotaan itsekkäiksi? He haluavat elää elämänsä niin, kuin itse haluavat; sen sijaan että haluavat pakottaa kaikki muutkin elämään niin, kuin he haluavat.

 

Politiikka

Ilkka Kanerva (kok.) sai ehdollisen tuomion törkeästä lahjuksen ottamisesta sekä virkavelvollisuuden rikkomisesta. ”Lahjusringin” muut osapuolet saivat tuomioita puolin ja toisin. Kovimman tuomion sai Nova-groupin johtoportaan Arto Merisalo, kuusi vuotta vankeutta. (US 18.4.)

Lahjontaa politiikassa? Stop the presses! Politiikka on valtataistelua erilaisten etujen jakamisesta yhteiskunnassa. On aivan ilmiselvää, että poliittisiin päätöksiin pyritään vaikuttamaan monilta eri tahoilta. Hyvä veli -järjestöt, kultaiset kädenpuristukset tai poliittiset lehmänkaupat ovat varmasti edelleen arkipäivää ja harvoista jää kiinni.

Koko nykyinen puoluekartasto on kehkeytynyt tiettyjen ryhmien äänenkuuluttajista. Jokainen puolue ajaa omia agendojaan läpi ja joutuu niistä sopimaan muiden kanssa; ”Jos te äänestätte tätä, me äänestetään tota.” On valitettavaa – mutta väistämätöntä – että ulkopuoliset tahot saavat jalkansa oven väliin. Yleensä ne, kenellä on muutamia tuhansia ylimääräistä. Mitkä asiat yleensäkin nousevat poliittisen asialistan aspekteiksi? Meinaan asioita, mistä kuulemme vasta ensimmäistä kertaa uutisista. Taustakoneistot, pojat, sitä se on.

Ole lukenut kirjan ”Politiikan perusteet”, hyvin, ja kirjoittanut siitä artikkelinkin aikoinaan ”Politiikan lyhyt oppimäärä”. Suosittelen sen lukaisemista. Mitä enemmän politiikoilla on valtaa vaikuttaa meidän elämäämme, sitä enemmän meitä ohjaillaan tiettyjen lobbaajien mielihalujen mukaisesti.

Mitä suurempi julkinen sektori, sitä enemmän poliittiset päätökset vaikuttavat koko kansantalouteen. Mitä kontrolloidumpi talous, sen enemmän poliitikot keräävät rahoja taskuunsa ja  säätävät lakeja oman eturyhmänsä hyväksi. Ja verot! Mitä enemmän verotetaan ties-mitä, sen enemmän joku muu – kuin sinä itse – päättää rahojesi kohtalosta.

Hyvän poliitikon kyky on tulla valituksi uudestaan. Siksi mitään radikaalia ei tehdä. Kun yhteiskunta lepää status quossa, missä jokainen haluaa turvata oman selustansa, ei synny mitään – paitsi kun rahaa tarvitaan, ”voi aina verottaa rikkaita”. Hyvän puolesta pahaa vastaan! Tämän näytelmän seuraaminen turhauttaa. Siksi sana ”ammattipoliitikko” on hyvin negatiivinen; jos on hyvä politiikassa, onko vain hyvä puhumaan itsensä läpi mistä vain?

Turhautumiseni johti minut aikoinaan liberaaliksi. Ymmärsin, että politiikka nyt vain on mitä on. Mitä politiikalla voidaan säätää on avainaspekti. Asiat, mitkä vain jonkun pitää päättää, toisen olematta sen parempi kuin toinen, on hyvä päättää politiikassa. Esimerkiksi se, että Suomessa on tietyn suuntainen liikenne tai se, että punainen tarkoittaa ”stop” ja vihreällä saa mennä, ovat tämän kaltaisia päätöksiä. Yhteiset pelisäännöt, jolla arkinen elämä helpottuu. Ei riistoa toisten kustannuksella tai tyhjiä lupauksia vain siksi, että pidetään äänestäjäryhmä kasassa.

Pienet puolueet hallituksessa ovat vain äänestysapuja. RKP äänestää solidaarisuusveron puolesta, koska SDP äänestää Dragsvikin säilyttämisestä? Sukupuolineutraalia avioliittolakia ei otettu hallitusohjelmaan, jotta KD äänestää Kreikan tukipakettien puolesta? Vasemmisto otettiin hallitukseen, koska sen kannatus saadaan kunta-uudistukselle ja vaihtoehtoisesti jätetään työurien pidennys? Tiedä häntä, tämä on vain spekulaatiota.

Nykyinen järjestelmä rakentuu niin, että jos et tee mitään – vaikka jätät vain äänestämättä – pönkität vallitsevia oloja. Eduskunnassa yritetään säätää kovempia äänikynnyksiä, jotta uusilla puolueilla olisi entistä vaikempaa päästä sisälle. Puolueen rahoituksesta säätää eduskunta ja sen myötä julkinen rahoitus taataan vain eduskuntapuolueille. On pakko ensin saada valtaa, jotta sitä voi poistaa. Pakko päästä eduskuntaan, jos eduskunnan asioihin haluaa vaikuttaa. Siksi kuulun puolueisiin, mitkä niin aikovat tehdä.

Systeemiä vastaan sisältäpäin.