Yhteiskunnassamme liikkuu outo ilmiö. Sen mukaan kieltämistä vastustavalla  on aina todistustaakka. Oli sitten kysymys ilokaasun viihdekäytöstä, Internetin anonymiteetistä, seksin ostosta tai käteispalkoista, on aina kieltämistä vastustava se, joka joutuu perustelemaan itseään monin verroin kovemmin. ”Miksi ei kiellettäisi?” näyttäisi olevan se ensisijainen asenne. Milloin tämä kääntyi näin päin? Status quo on aina huono vaihtoehto, kielletään.

Status quo -argumentti ei tosin päde toisessa ilmiössä, joka kulkee käsikynkkää edellisen kanssa. Se, että kerran kielletyt asiat pysyvät kiellettynä, ei vaadi perusteluja. Status quo on hyvä asia siis. Ainoa suunta näyttäisi olevan lisää kieltoja, koska ne ovat poliittisesti helppoja ratkaisuja ja antavat mielenrauhan monelle hermoilevalle kukkahatulle.

Kuva Facebookista, tekijä anonyymi
Kuva Facebookista, tekijä anonyymi

Kieltäminen on kivaa, koska kieltämisen jälkeen ihmisiä voidaan sakottaa tai heidät voi laittaa vankilaan. Kieltäminen kannattaa, koska ihmiset on helppo jakaa kieltojen myötä moraalisesti hyviksi tai pahoiksi. Outo häilyvä raja on toki olemassa jokaisen kieltäjän päässä, jonka mukaan ihan kaikkia kieltoja ei tarvitse noudattaa, jos ne toimivat vastoin arkijärkeä. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii vaikka punaisia päin kävely tai alkoholin juominen julkisella paikalla, laissa määriteltyjen paikkojen ulkopuolella. Rikesakkolaista löytyy näitä pykäliä, josta voi pieniä sakkoja ripsua.

Kieltämiseen on mukava kätkeytyä, koska silloin paha maailma ei ehkä potki päähän niin rajusti. Jokainen kieltäjä tosin unohtaa sen, ettei Suomen rikoslaki kiellä mitään. Se antaa tietynlaisia rangaistuksia tietynlaisista teoista. Voi selata vaikka jokaisen pykälän suurennuslasilla läpi, eikä yhtäkään kieltoa löydy. Tällöin relevantimpi termi on ”rangaista”. Uudet kysymykset ovatkin jo mielenkiintoisempia: Miksi ilokaasun viihdekäytöstä tulee rangaista? Miksi anonyyminä olemisena tulee rangaista? Miksi haluat rangaista ihmistä, joka tekee asian X?

Jokaiselle ihmiselle tekee hyvää aika ajoin pohtia asioita vähän omaa empiriaa syvällisemmin, mutta tulee myös aika, jolloin tunteet on hylättävä sivuun ja avattava silmät todellisuudelle. Huumausainelait on hyvä esimerkki tästä. ”Kielletyt” asiat ovat todellisuudessa asioita, joita tehdessään ihminen saa rangaistuksen. Se asia ei siis ole kielletty, vaan sille on laitettu sanktioita. Kannabiksen kanssa näkyy yhteiskunnassamme sama ilmiö kuin monessa muussakin Euroopan maassa – sen käyttö lisääntyy. Portugali poisti rangaistukset huumeiden käytöstä kannabiksesta heroiiniin ja keskittyi ongelmatapausten hoitamiseen. Helsingin Sanomatkin tulkitsee uutisessaan lain ”selättäneen huumeet”. Puhumattakaan siitä, että alkoholin kulta-aika on hiipumassa eikä nuorta aikuisväestöä enää kiinnosta samalla tavoin öykkäröidä humalassa pitkin katuja kuin sukupolviedeltäjäänsä, joten lienee reiluakin miettiä rankaisumallia uudestaan. Nykyiset ministerit eivät rankaise kännissä örveltämisestä, mutta he kyllä rankaisevat muista, jopa rauhallisuutta ja seesteisyyttä tuovista päihteistä.

Jokainen kieltäminen tarkoittaa rangaistuksen tuomista ennen lailliseen asiaan. Onkin moraalitonta sättiä ihmistä, joka ei yhtäkkiä pykälän muutoksen takia näekään toiminnassaan yhtään mitään sen enempää väärin kuin ennen. Oikeusjärjestyksen tuottama moraali on hyvin ristiriitainen, koska lakipykälät muuttuvat jatkuvasti. Omat aivot on avainasemassa tässä. ”Kieltämistä” halutaan edelleen jatkuvasti lisätä, vaikka ”kieltolaeista” ei ole ikinä seurannut mitään hyvää. Voi harmi, kun ei voi ”tuplakieltää”, koska silloin se varmasti toimisi. Se, että yhdellä päätöksellä laitetaan yksi ihmisryhmä kokonaisuudessaan rangaistavaksi populaksi – ihan vaan koska X – takaa sen, että meillä on paljon rikollisia jatkuvasti. Ja koska rikollisuus, valvontaa on lisättävä ja kiellettävä lisää, koska edellinen kielto ei toimi. Valvonta ahdistaa tutkitusti ihmisiä.

Kieltäjillä on aina todistustaakka, oli sitten ministeri tai tavallinen facebook-pulliainen. Kieltämällä jotain annetaan valtiolle oikeus viedä tämän ”kiellon” rikkojalta omaisuutta tai jopa vapaus määräajaksi, joten siihen ei tule suhtautua kevytkenkäisesti.

Katsoin Yle Areenasta hyvän ja hassun hauskan dokumentin maailman pienvaltioista ”Miten perustetaan oma maa?”. Tämän dokumentin hengessä on hyvä järjestää ajatuksensa takaisin sinne omiin, aluperäisiin arvoihinsa. Otetaan visioksi juuri perustettu valtio, johon tulee luoda lainsäädäntö. Jokainen kielto on erikseen perusteltava ja sen tulee koskea kaikkia samanarvoisesti. Jos valtiossa haluttaisiin erotella lapset ja aikuiset, se tulisi määritellä omana pykälänään. Luultavasti lähes jokainen haluaisi uuden valtion lainsäädännön rankaisevan toisen vapauden tai koskemattomuuden loukkaamisesta – näin ihan alkuun – ja lasten (tai kaikkien tietyn iän alittavien) erioikeuksien määritelmä tulisi varmasti heti seuraavana. Lopun voi jokainen miettiä itse. Tärkein opetus on, että ihmisten toiminnan rajoittaminen vaatii sitä kovemman perustelun, mitä vähemmän se koskettaa ketään ulkopuolista. Todistustaakka on kieltäjillä.