Journalistin tärkeimmästä funktiosta ollaan alalla lähes samaa mieltä; osa kallistuu vallan vahtikoirana toimiseen ja osa julkisen tiedon välitykseen sekä tuottamiseen. Pääasia on kuitenkin, että ollaan ammattieettisesti yhtä mieltä journalistin tehtävästä raportoida, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Alan vahva itsesääntely johtuu pyrkimyksestä pitää sananvapaus sekä journalistien vapaus mahdollisimman laajana lainopillisesti, jolloin sananvapautta rajoittaviin lakipykäliin ei ole tarvetta. Journalistien eettiseksi pohjaksi on luotu koodi ”Journalistin ohjeet” ja niiden noudattamista valvovaksi tahoksi Julkisen sanan neuvosto. Journalistin ohjeet päivitettiin viimeksi vuodelle 2005 tultaessa.

Vaikka Journalistin ohjeet luovat hyvän pohjan, ei ohjeet toimi oikealla tavalla, jos niitä ei ymmärretä – tai niitä pelätään. Julkisen sanan neuvosto vahtii hyvän lehtimiestavan noudattamista, eli huomauttaa, jos kirjoitettu sana on ollut epäasiallinen, loukkaava, halventava tai yksipuolinen. Kannella voi asiasta, mitä journalisti kirjoittaa, vaan entäs se, mikä jää kirjoittamatta? Pääasiallinen tarkoitus on todellisten asioiden julkitulo sekä epätodellisten kumoaminen, esimerkiksi väärinymmärrysten sekä juorujen leviäminen.

Olen huomannut, että esimerkiksi kohtaa 23. ”Kaikkien ihmisarvoa on suojattava. Ihonväriä, kansallisuutta, syntyperää, vakaumusta, sukupuolta tai muuta henkilön omiaisuutta ei pidä tuoda esiin asiaankuulumattomasti tai halventavasti.” tulkitaan hieman liian rajaavasti. Se, että tuntomerkkien yhteydessä julkistetaan ihonväri tai ulkoinen piirre, ei voida nähdä rikkovan kyseistä pykälää. Poliisia auttaessaan journalisti voi – ja on suositeltavaa – julkaista tuntomerkkejä, mutta nykyinen media välillä ylitulkitsee journalistin ohjeita. Olen huomannut uutisia lukiessani, että moni uutismedia on jättänyt kansallisuuden kokonaan mainitsematta tuntomerkkien yhteydessä. Mielestäni tuntomerkkien kuvailussa on tärkeää mainita myös ihmisen etninen tausta, mikäli se on helposti tunnistettava (afrikkalainen, aasialainen) kuitenkin pitäen kuvailun mahdollisimman laajana väärinymmärrysten ehkäisemisenä. Uusi Suomi uutisoi raiskaajasta sivuillaan ja kertoi poliisin etsivän silminnäkijöitä tapaukselle. Tuntomerkkejä ei uutisessa juuri ollut. Kommenttikentässä alla ihmiset päivittelivät Uuden Suomen monikulttuurisedistämistä sekä ulkomaalaisten suojelua ja olivat varmoja syyllisen etnisyydestä. Etsin käsiini toisen version samasta uutisesta, Iltalehdestä, missä tuntomerkit julkistettiin. Tekijä oli vaaleaihoinen.

Julkisen sanan neuvosto sai kantelun vuonna 2005 tapahtuneen perhesurman uutisoinnista. Kantelijan mukaan Iltalehden uutisessa oli vääriä tietoja (esimerkiksi perheen entinen asuinpaikka tai surmatapa), journalistin liian yksityiskohtaisten tietojen julkistaminen (jolloin perhe oli tunnistettavissa, vaikka journalistin ohjeet velvoittavat uhrien ja omaisten suojelun) sekä asiaankuulumattomien tietojen julkistaminen (esim. sairaalahoito, vuosiansiot tai sakkotuomio). Julkisen sanan neuvoston tuomio oli vapauttava: Iltalehti ei rikkonut hyvää journalistista tapaa. Julkisen sanan neuvoston mukaan tiedotusvälineiden tehtävä on kertoa, mitä yhteiskunnassa tapahtuu, vaikka asiankäsittely joskus loukkaa asianomaisia. Tieto on omiaan ehkäisemään huhuja.

Kohdistan kritiikkini juuri edellä mainittuun: ehkäisemään huhuja. Se, että journalisti jättää muutaman kohdan mainitsematta, ei enää palvele tiedonjanoista yleisöä ja huhuja syntyy. Rivien välistä lukeminen yleistyy varsinkin rikostapauksissa, jos tiettyjä asioita jätetään mainitsematta – ja osa selkeästi menee aivan metsään. Vuonna 2006 Julkisen sanan neuvosto antoi vapauttavan päätöksen uutisesta ”Romaniseurue pahoinpiteli ja ryösti miehen”, sillä sana ”romani” ei ollut halventava kuvaus, vaan tuntomerkkien kannalta olennainen. Journalistin tulee raportoida mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

Julkisen sanan neuvosto saa kanteluita yhä enemmän ja enemmän. Harvemmin tuomio taas on langettava. Uusien journalistien ohjeiden perusteella uutisen voi julkaista rajallisenkin tiedon perusteella. Pykälä kehottaa aina seuraamaan uutistapahtuman loppuun, sekä korjaamaan rajallisena julkistetut tiedot. Kohtaa tulisi soveltaa vain hyvin merkityksellisissä tapauksissa, jolloin rajallisen tiedon täydennys on vain ajan kysymys.

Uusin julkisuudessa ollut kantelu on julmasti tapetun 8-vuotiaan Eerikan isän kuvan julkaisu 7 päivää – lehdessä. Journalistin ohjeiden mukaan rikoksesta epäiltyjen kuvia tai tunnistamistietoja ei tule julkaista, samoin kuin syyntakeettomien rikoksen tekijöiden. Tapana on pitää tuomion suuruutta julkaisemisperusteena; jos tuomio on yli 2 vuotta, tulee nimi ja/tai kuva julkaista. Jos syytetty on yhteiskunnallisesti merkittävä henkilö, yksilönsuoja on alhaisempi ja tieto epäilystä voidaan julkaista (jos se on aiheen kannalta oleellinen, esimerkiksi Kaikkonen käräjillä Nuorisosäätiö-tapauksessa). Itse selvitin isän henkilöllisyyden googlettamalla jo muutama viikko sitten. Kun tämän jälkeen kirjoitin googleen vain nimen yksinään, google täydensi jo yhdistelmiä ”murhaaja”, ”tappaja”, ”pedofiili” nimen perään. Journalistin tule tässäkin tapauksessa pysyä ajan hermoilla ja ehkäistä huhuja. Mikäli jokin muu kuva olisi lähtenyt leviämään sosiaalisessa mediassa, olisi journalistin pitänyt korjata väärälle raiteelle eksyminen. En haluaisi puolustella kyseistä juorulehteä, koska lehden journalistinen taso on hyvin alhaalla, mutta tässä tapauksessa voidaan laskea kuvan ja nimen olleen jo julkista tietoa.

Olen opiskellut avoimessa yliopistossa juuri kyseistä aihepiiriä, miksi halusin jakaa blogissanikin tämän tiedon. Journalistin ohjeet kannattaa lukea läpi ja valittaa JSN:lle, mikäli näkee ilmeisiä rikkomuksia. Kansalaisaktivismi on tässäkin hyvä tapa pitää journalismi objektiivisena liiallisen irtonumeromyynnin ja ”klikkausvoittojen” tavoittelun yli.