On ikävää, että olin aloittamassa artikkelini lauseella ”Aina, kun nuori mies päättää yhteiskunnassamme napata aseen käteen ja lähteä…”, koska se kertoo jo liiallisesta yleisyydestä asian tiimoilta. On ikävää, että yksilö ajautuu epätoivoiseen tekoon ja empatiakyvyttömästi surmaa kanssaeläjiään.  Motiivit sekä kausaalisuus koulukiusaamiseen tai/ja mielenterveyshäiriöön ovat enemmän tai vähemmän nähtävissä, mutta poliittinen agenda keskittyy liikaa vain aselain muutoksiin tai ruumiilla tanssiin poliittisen uskottavuuden säilyttämiseksi.

Vuoden 2012 kevät on ollut traagista aikaa tappotilastoille. On perhesurmia, yliajoja ja viimeisimpänä Hyvinkään tapaus. Nuori mies varasti isänsä asekaapista muutaman aseen, kiipesi katolle ja ampui baarista poistuvia ihmisiä tappaen ja vahingoittaen. Myöhemmin on paljastunut, että mies katuu tekoaan ja oli hiprakassa. Olisiko tragedia saanut yhtä surullisen lopun, jos asetta ei olisi ollut saatavilla?

Tässä tapauksessa uskon, ettei olisi – hetkellisesti. Tulevaisuutta on vaikeaa ennustaa, mutta on todennäköistä, etteivät moiset ajatukset katoa minnekään ilman ammattiapua. Jos haluaa surmata ihmisiä, tuntemattomia tai tuntemiaan, on jotain vikana. Motiiveihin en ota tässä artikkelissa kantaa enempää, mutta varsinkin kouluampujien tapauksissa koulukiusatuksi joutuminen on vaikuttanut eräältä suurelta taustatekijältä.

Suomen Kuvalehden julkaisi artikkelin muutama vuosi sitten, jossa mahdolliseksi kouluampujaksi itsensä tituleerannut, koulukiusattu, ”Lauri” kertoi tuhoisista ajatuksistaan ennen ammattiauttajalle menoa. Hän jakaa ihmisen sisällä vellovan raivon mustaan ja valkoiseen raivoon. Ensimmäinen tarkoitti impulsiivista ja aggressiivista ”lahtausta”, kun taas jälkimmäinen kylmän rauhallista, analyyttistä sekä koston sokaisemaa tunnekylmää tilaa, missä haetaan oikeutusta itseä kohdanneelle vääryydelle. Valkoisen raivon tilassa toimii jokainen surmaaja, joka suunnittelee ja toteuttaa aikeensa kokematta empatiaa tai moraalista vääryyttä.

Suomessa henkirikostilastoja johtavat edelleen parisuhdetapot. Yleisin väline tappoon on teräase. Tuliaseilla tehdyistä tapoista yli puolet tehdään laittomilla aseilla, joita Suomessa liikkuu valvonnasta huolimatta. Aselaki-infon mukaan vuosina 2002-2008 8% Suomen surmatöistä tehtiin laillisilla ampuma-aseilla. Keskiarvoa nostivat Jokelan ja Kauhajoen tapaukset. Aseita Suomessa on MTV3:n mukaan yli miljoona kappaletta.

Tilastojen tarkastelu kertoo, että suurin osa laillisten aseiden omistajista käyttäytyy siis hyvin aseensa kanssa. Ongelmatapaukset eivät kumpua aseen saatavuudesta tai sen käytön ”helppoudesta”. Tappoväline kyllä hankitaan vaikka mistä, jos valkoisen raivon sokaisema henkilö päättää toteuttaa suunnitelmansa. Jokaisella meillä on jatkuvasti kotona jo nyt mahdollisia tappoaseita, keittiössä ensimmäiset. Ongelmat eivät ratkea keräämällä aseita pois moitteettoman rekisterin omaavilta ihmisiltä. Laittomien aseiden määrien tilastoja on mahdoton edes kerätä, saati sitten konkreettisesti kerätä aseet pois. Siksi aseita on tilastojen valossa aina saatavilla luvatta.

Spreekillers.ch – sivusto kerää joukkosurmaajien ”ranking-listaa”, jonka ykköspaikalla koreilee Anders Breivik 69 uhrillaan. Listaa tutkimalla huomaa selvästi, miten hulluja ihmiset ovat tappomielialallaan sekä muiden välineiden ”mielikuvituksellisessa” käytössä. Siihen ei mikään laki auta. Ongelmia tulee tutkia alkupäästä; siitä mikä ajaa yksilön moiseen ja mitä asialle voisi tehdä. Asekielto ei ainakaan ratkaise asiaa. Oli aselaki miten tiukka tai löyhä vain, ase tulee osata pitää poissa asiattomien ulottuvilta, eikä sen holtiton käyttö jää rankaisematta – vapaankin aselain ideaalissa. Luonnollisesti aseenkantolupaa ei tule myöntää mielenterveysongelmista kärsivälle, tosin aseen hän saattaa nykyään hankkia silti.

Ajatus yhteiskunnasta, missä ei olisi aseita, on kaunis ja utopia. Itse en haluaisi joutua kantamaan asetta esimerkiksi. Kuitenkin, yhteiskunta missä vain poliiseilla ja rikollisilla on aseet, on hyvin turvaton. Teoriassa aseet voidaan kieltää miten pitkälle vain, mutta eniten kielloista kärsivät rehelliset ja moitteettomat henkilöt. Joukkotappotragedioiden yhteydessä itselläni herää aina sama kysymys: Olisiko tilanne ollut erilainen, jos edes yhdellä opettajalla tai valvojalla olisi ollut oma ase turvana?