Demokratian ongelmista sekä huonosta yhteiskuntajärjestyksestä valittaminen on klassikkokitinää. Se ei silti tarkoita, etteikö asia olisi pöydälle nostamisen tai vähintään asiallisen keskustelun arvoinen. Asioiden muuttumattomuus turruttaa ja lannistaa, joten ei ihme että ihmisen masentanut järjestelmä jatkaa olemassaoloaan vastarinnan vajotessa apatiaan.

Suomen tilanne on outo. Vaaleista ei ole edes vuotta, mutta uusia toivoisi jo. Demokratian juhlahumussa päätösvalta siirtyy kauas salaisiin virkamiesverkostoihin. Miten paljon vaalit edes vaikuttivat? Ajatellaan esimerkkinä ministereitämme, mistä hyvin monesta on saanut lukea jo negatiivista uutisointia. Oli milloin Räsänen ”vihaan homoja ja alkoholia” tai Arhinmäki ”hyvitysmaksut on pop” – saatika Guzenina-Richardson ”kukkahattu on paras hattu” tai tuoreimpana Wallin ”valehtelu on ok, jos sen avulla saa tahtonsa läpi”. Ministerien valinta on kaukana demokratiasta. Se ei korreloi puolueen äänimäärän kanssa, sitä ei äänestetä, se vain tehdään.

Onhan demokratiassa ongelmiakin, tietysti. ”Demokratia on hyvä keino päättää yhteisistä asioista, mutta kaikki asiat eivät ole yhteisiä”, toteaa Edistyspuolueen puheenjohtaja Jouni Flemming puolueen esitteessä. Liian suuren skaalan demokratiassa, jokainen turhakin asia päätetään ”enemmistöllä” (mihin kukaan ei enää varmasti edes usko). Enemmistön kantaakin on vaikea kuulla ja monet yleiset asiat mediajulkisuudesta indokrinaatioon vaikuttavat mielipiteisiin. Demokratia toimii paremmin suoremmin ja lähempänä yksilöä, sekä asioista mitkä ovat oikeasti yhteisiä. Jo termille ”yleinen mielipide” on paljon erilaisia yhteiskuntateoreettisia tai filosofisia määritelmiä, joten yksiselitteistä ja helppoa määritelmää ei ole. Kuitenkin tällä hetkellä niin monet asiat, mitkä elämäämme vaikuttavat, eivät ole omassa päätösvallassamme. On EU, ministeriö, virkamieskoneisto ja lobbaajat, mitkä tätä lakiviidakkoa pyörittävät. Me äänestimme puolueita. Emme mitään muuta – selkeästi. Aina on odotettava neljä vuotta, jotta saa äänestää uusiksi. Vaalien jälkeen kaikki unohtuu.

Anonymiteetti on yksi demokraattisen valtion perusoikeuksista – ja ehdoton edellytys. Sekin halutaan kieltää (Tamperelainen 20.3.) tai ainakin rajoittaa. Suomen valtiossa kenties äänestäminen on lähes ainoa anonyymitapahtuma, jolloin jokaisella on oikeus kirjoittaa lappuun mitä vain, kenenkään näkemätä tai kysymättä syytä. Anonymiteetti vihapuheen sijaan takaa mielipiteiden avoimen virran – puolin toisin ja takaa ”internet”julkisen keskustelun vaikeistakin asioista. Toki anonymiteetin alle mahtuu paljon  turhanpäiväistä hömppää tai muiden tahallista ärsyttämistä, mutta se antaa mahdollisuuden lähes puhtaaseen mielipidekeskusteluun ilman asiaan liittymättömiä taustakuvitelmia keskustelukumppanista. Anonymiteetti äänestäessä tai internetissä saattaa vaikuttaa oudolta vertaukselta, mutta jos ajatellaan äänestyksen tuottavan ”parhaan mahdollisen tuloksen kun jokainen on vapaa tekemään valintansa”, voi vapaan mielipidekeskustelun ajatella antavan – liberaalin sananvapausteorian termein 1600-luvulta  – ”olennaisen nousta epäolennaisen ylitse” sekä ”totuuden löytämisen vapaassa keskustelussa” – mikäli siis totuus nähdään kulttuurisidonnaisena tai empiirisenä objektivisuuden sijaan.

Jos ei äänestäminen auta tai lume-demokratia kyllästyttää, en voi suositella muuta kuin poliittisen paineen aiheuttamista sekä kansalaistottelemattomuutta. Mielenosoituksista ei kenties ole juuri hyötyä kun ministereitä ei kiinnosta ja lakialoitteen nimien kerääminenkin on lähes mahdotonta, mutta aina voi yrittää. Valtaa on järjestelmällä niin paljon kun kansallinen legitimiteetti antaa myöten. Valta ei ole mitään ”tuolla jossain” vaan se on abstrakti käsite, minkä toteuttaa vallan kohteet ja ylläpitäjät – valta on suhde. Max Weber on kuuluisa teorioistaan vallan neljistä kasvoista sekä sisäistetystä vallasta. Wikipedian artikkeli ”Valta” viitannee kirjaan ”Politiikan perusteet”, missä tiivistetään hyvin Weberin teorioita.

Minä kahdeksankymmentäluvun lopun lapsena kuulun sukupolveen, kuka on ollut lapsi 90-luvun talouslaman sekä EU:hun liittymisen aikana ja nuori aikuinen euron kriisin alkaessa. Minun sukupolveni kasvoi aikuiseksi yhteiskunnassa, missä holhous kasvoi, säännöt kiristyivät ja rahat vähenivät. Tämä sukupolvi jos mikä, menettää hermonsa salaisiin asiakirjoihin, kasvaviin äänikynnyksiin ja huonoihin poliitikoihin. Meille on poliitikkojen suin jo lähes todettu, ettei meidän eläkkeitä enää ole kun niitä tarvitsisimme, sikäli kun voimme niitä edes ansaita tai käyttää – riippuu työttömyyden tilasta tai pidentyneestä työurasta. Tai kohonneista veroista ja köyhtyneestä Suomesta?

Suositankin teitä toimimaan jo, eikä odottaa muutosta. Jos demokraattisella äänestämisellä ei ole väliä, eikä yhteiset asiat ole edes julkisia ja päätökset tehdään salassa, vähennetään henkisesti sitä valtaa, jota valtiovallalla on meihin. Suuren joukon vaateet noteerataan kenties paremmin kuin yksilön oma henkinen mielenosoitus, mutta tarkoitankin asiaa, mitä voi tehdä jos ei muu keino tunnu auttavan. Asiaa vallasta sekä oikeusjärjestelmän legitimiteettiä voi ajatella liberaalein termein: Se ei kuulu valtiolle, mikä ei koske muita kun itseäsi. Moraali on omissa käsissä, ei valtion käsissä. Säädös säädöksen perään ajaa siihen, ettei kukaan jaksa enää totella. Moni ei koe velvollisuudekseen seurata lakia sokeasti. Ei se kannatakkaan.

Äläkä jää kiinni.