”Tieto on valtaa!” todettiin 1500-luvulla kirjapainotaidon levitessä Euroopassa. Kirjoituskielen kehitys oli sulkenut tiedon eliitin keskelle, sillä vain eliitti osasi lukea. Kirjapainotaito levitessään loi alkusysäyksen empiirisen – havannoijasta riippumattoman – tiedon kehitykselle. Painotuote levisi yli kulttuurin rajojen eikä ollut enää yhteydessä lähettäjäänsä. Empiiriseen maailmaan perustuva tieto oli tärkeää ja arvostettua ja sen hallinta oli valtaa muihin. Vastakohtana tietenkin on se, että kun tieto on kaikkien saatavilla, sen arvo laskee ja sitä on vaikeampi kontrolloida.

Olemme digitaalisen tietomurroksen jälkimainingeissa. Tietoa on saatavilla kaikkialla ilmaiseksi – Internet. Tietoa on kuitenkin niin paljon, että sen luotettavuus on koetuksella; kaikkea ei voi uskoa mitä lukee. Silti meillä on jonkinmoinen yhteinen todellisuus missä elämme, yhteiset hahmot ketä seuraamme mediassa, yhteiset tapahtumat, joita päivittelemme tai nauraa hirnumme. Meillä on uutistuotanto, mikä kertoo.

Uutisten hankkiminen maksaa. Tutkiva journalismi sekä syventävät pohdiskelut yhteiskunnasta maksaa. Ja moisen tuottaminen on riskialtista, jos aihe ei lukijaa kiinnostakaan ja lehti jää hyllyyn. Monet lehdet elävät tilausmaksuilla sekä mainostuloilla, iltapäivälehdet irtonumeromyynnillä sekä mainostajilla. Hengissä pysyminen edellyttää mainostajien kiinnostusta sekä levikkiä.

Kimmo Sasin (kok) johdolla eduskunta on hyväksynyt lain nostaa tilattavien sanoma- ja aikakausilehtien alv:ia nollasta yhdeksään prosenttiin. Helsingin Sanomat uutisoi Sasin todenneen, ettei lehdistö toteuta enää tehtäväänsä demokratian hyväksi (HS 9.12.11). Toisin sanoen lehdistö ei toimi enää ”vahtikoirana” vaan viihteellisenä arjentäytekoneistona, joka nostaa epäolennaisia asioita muiden edelle myynnin edistämiseksi. Miten verojen nosto parantaa sisältöä kun tilaustuotot luultavasti putoavat? Kuulostaa vain enemmän valtion tavalta hallita liian vapaaksi päässyttä lehdistöä. ”Ratkaisuksi suomalaisen keskustelukulttuurin heikkouteen Sasi tarjoaa sitä, että lehdet pyytäisivät vuorotellen eri puoluejohtajia kirjoittamaan tärkeistä aiheista juttuja, jotka poliittiset kilpailijat ja asiantuntijat sitten arvioisivat.” Eikö näin jo tapahdu? Jos ei, ideahan on mainio jokaiselle medialle, valtiollinen tai ei.

Puhumattakaan siitä, että YLE:n rahoitusmalli ollaan päättämässä yle-veron suuntaan (IS 15.12.11) Tv-luvat korvataan siis jokaisen veroissaan maksamalla budjetilla. Vapaaehtoisuudesta pakkoon. Ei sinällään, että epäilisin YLE:n toimittajakunnan etiikkaa – uskon, että toimittajat varmasti työskentelevät oikeilla syillä kyseisessä valtion yhtiössä -, ei, kyse on kokonaisuudesta tässä taloustilanteessa.

Kun verot nousevat tai niitä tulee lisää palkkojen noustematta samassa suhteessa, on pakko tinkiä jostain. Ensimmäisenä varmastikin vapaa-ajan vietteestä. Lehtitilaus kummittelisi monella mielessä ja hinnan nousun myötä se varmasti nostetaan yhdeksi leikkauskohteeksi – saahan netistä luettua uutiset. Mutta levikkiään menettävä lehti ei saa internetin kautta moisia tuloja. Internetin tieto on halpaa, uutispalvelut linkkailevat toisiinsa jatkuvasti – ja minäkin niihin esimerkiksi. Toisin siis, lehti tarvitsee tuloja lisää jostain tuottaakseen samassa tahdissa uutisia kuin ennen. Joko sen täytyy tinkiä lisää aikaa vievimmistä juttuideoista tai henkilöstöstä – tai yrittää myydä lehteään kovemmin irtonumeromarkkinoilla kioskeilla ja kauppajonossa, mikä väkisin johtaa entistä enemmän Sasin kaavailemaan myynnin ehdoilla -journalismiin.

Jos lehti esimerkiksi julkaisee uutisia netissä ja jättää suuren osan uutisesta paperilehteensä ”lue tämän päivän lehti niin näet lopun” ym, ihmiset siirtyvät muihin medioihin: Tieto on saatavilla muualtakin. Jos esimerkiksi Helsingin Sanomat, Kauppalehti, Turun Sanomat, Aamulehti ja muut päivittäin ilmestyvät pienemmät lehdet tai uutisjuttuja työstävät aikakausilehdet joutuvat pienentäään sisältöjään levikkien vähentyessä, sataa kävijät konkurssittoman valtionmedian pussiin. Tosin fuusioitumisen myötä Suomeen on syntynyt suuria mediakonserneja, joihin moni suurilevikkinen lehti kuuluu. Fuusioihin kuuluu myös televisio- ja radioalan mediakanavia – kaikki YLE:n kilpakumppaneita, jos termiä voi noin käyttää. Ja toki, Ilta-Sanomiin tai Iltalehteen vero ei vaikuta, eikä muuhunkaan irtonumeromyyntiin, se ei ikinä ole verotonta ollutkaan, mutta kyseiset lehdet joutuvat joka päivä taistelemaan etusivullaan ja lööpeillään kuluttajan ostopäätöksestä uudestaan ja uudestaan. Mainostajien rahoitukset taataan internetissä jos sivustoilla on kävijöitä. Esimerkiksi lehti, millä ei ole varaa tuottaa uutisia samassa ajassa kuin kilpailijansa, jää jalkoihin eikä mainostajiakaan enää kiinnosta. Aivan kuin mainoksen hinta nousee luonnollisesti keskimääräisesti kyseisessä mediassa.

Joukkoviestintä-yhtiöiden tulisi olla samalla linjalla, jotta monimuotoisuus säilyy. Uutinen on aina joku näkökanta todellisuuden mieltämiseen – yksi diskurssi. Tietysti on sekavaa, jos eri mediat paasaavat aivan ristiriidassa olevia uutisia, muttei se ole tarkoituskaan. Journalistin etiikka tulee säilyä yhtiössä kuin yhtiössä. Mutta se, että yhden mediakanavan noustessa muiden kustannuksella valtion avittamana, luo puitteita valtion yksinoikeudelliseen diskurssiin astumiseen. Tiedonvälitys yksipuolistuu ja ahtautuu; lukijakunta ei vältämättä eroa edes aluksi huomaa , mutta jos vaihtoehtoiset diskurssit eivät ”häiriköi” toisiaan mediakentällä, on vaara että jäämme valtion luoman maailmankuvan pinteeseen, vailla vaihtoehtoista näkökulmaa. Ja mitä tiedon hallitsijaan tulee, se on valtaa.

En väitä, että maailma muuttuisi uutisyhtiöiden määrällä erilaiseksi. Saman asiankin voi kertoa niin monesta eri näkökulmasta. Esimerkiksi viime eduskuntavaalien tulos. Osa puhui Perussuomalaisten vaalivoitosta, osa SDP:n häviöstä, osa Kokoomuksen voitosta. Kaikki kyseiset ovat totta, mutta luovat erilaista mielikuvaa. Perussuomalaiset kokivat huiman suosionnousun eli voittivat, mutta jäivät silti kolmanneksi suurimmaksi – ja ovat oppositiossa. Kokoomuksen kannatus putosi viime vaaleista, mutta se oli suurin puolue joka on oman historiansa kannaltakin suuri saavutus. SDP hävisi ääniä, mutta oli silti toiseksi suurin puolue. Eli aivan eri asia puhutaanko paikoista, äänistä viime vaaleihin nähden, vaikutusvallasta eu:hun, veroihin, mielipiteisiin, linnanjuhliin – listaa voi jatkaa loputtomiin. Siksi monipuolinen mediamaasto avartaa.

Muutenkin, talouskasvun kuningaskuuluttajapoliitikot eivät kenties ymmärrä, ettei talous kasva, jos rahaa kierrätetään veroina valtiolle, valtiolta yhtiölle, yhtiöltä kansalle ja sieltä takaisin veroina – kehänä. Siitä enintään vaan lohkeaa osa pois. Onneksi meillä on internet, joten sensuuri ei printtilehdistöjahdilla kavene. Tosin, tulojen vähentessä vähenevät myös uutiset, sillä nettiuutinen ei tuota. Uusi raha syntyy yksityisellä puolella – vaikka sillä kauhealla mainospuolella.

Sasin kritiikissä on kaksi puolta: Joko hän näkee minun näkemäni yhtälön ja haluaa syöttää valtion uutispalvelua muiden kustannuksella – eli valehtelee. Toinen on, ettei hän näe tätä mahdollisuutta ja uskoo lehtien vähentävän viihdemarkkinointiaan verojen nostolla. Aika lose- lose, oli kumpi vain.

Eihän mikään joukkoviestin ole ikinä täysin vapaa. Jostain se rahoitus tarvitaan, jotta päästään käsiksi siihen arvokkaaseen tietoon ja ansaitaan asema yhteiskunnassa. On kuitenkin vaikeaa kilpailla muurahaisena suurennuslasia vastaan valosäteen kasvaessa jatkuvasti vain suuremmaksi ja suuremmaksi.