Tietosota on julistettu! Wikileaks on osoittanut olevansa merkittävä vapaustaistelija – tai vastustaja – koko tietoyhteisöllisyyden tulevaisuudessa, kuin valtiollisen itsepetoksen julkitulossa. Monet ryhmät ovat osoittaneet avoimesti tukensa Wikileaksille, osa vihaa avoimesti. Esimerkiksi Visa ja Mastercard kieltäytyivät välittämästä Wikileaksille kuuluvia lahjoituksia. On aktivoitunut Wikileaksin oikeustaistelua tukeva ryhmä, Anonymous.

Eilen Ajankohtaisessa kakkosessa oli haastattelussa yksi Anonymous-ryhmän edustaja, joka hyvin yksinkertaisesti osoitti miten helppoa sivustojen kaataminen on. Tämän funktio on tietenkin osoittaa jokaiselle sananvapautta tukevalle mahdollisuuden littyä kollektiiviin ja näin valita puolensa tässä informaation sodassa.

Mutta vielä tärkeäpi sanoma kummittelee taustalla: Internetin tulee pysyä sensuroimattomana ja tieto vapaana! On esimerkiksi aivan turhaa pidätellä sieltä täältä muutamia ihmisiä syntipukkeina (kuten dokumentissa käy ilmi), kun asia on jo näin suurissa sfääreissä. On selvästi aistittavissa valtioiden epätoivo siitä, etteivät he saa enää rikkoutunutta tiedon patoa korjattua. Onko tämä uudenlaisen aikakauden alku? Ehkä.

Alexander Stubb on Helsingin Sanomissa kertonut useaan otteeseen mielipiteitään Wikileaksista, uusin kommentointi väittää Wikileaksin vastustavan vapautta. ”Eduskunta ei ole mikään BB-talo”, hän sanoo. On kuitenkin selvää, ettei millään kunnollisella argumentilla pystytä pelastamaan tapahtunutta ”tuhoa” ja uskoa siihen, että valtioiden salaisuudet olisivat niin harmittomia ja pieniä ”Putin on alfauros” -tyylisiä dokumentteja, etteivät ne paljastuessaan olisi jotenkin merkittäviä. Tämän pelon taustalla ovat selvästi ne asiat, jotka eivät ole vielä paljastuneet.

Sensuroimisessa on ikiaikain ollut kyse vallasta ja rahasta. Aina. Liian liberaalilla politiikalla on ollut eliitin kannalta huonoja kokemuksia, jos on sallittua kysyä mitä vain ja puhua mistä vain. Autokraattisissa valtioissa oli tapana todeta: ”Ajatukset ovat vapaita, mutta niistä puhuminen ei.” Tietysti totalitaristissa edes ajatukset eivät teoriassa ole.

Mutta tietosota! Tämänkaltainen tilanne on todella uniikki maailmanhistoriassa, sillä internet on todella avannut mielemme melko rajattomalle tiedolle ja ”taistelutapa” ihan erilainen. Tiedon määrä on tietenkin niin rajaamaton, ettei voi olla varma todenmukaisuudesta. Silti Wikileaksin tapauksessa internet on ollut suurena hyötynä ja koko sota käydäänkin tällä tantereella (Okei, onhan tämä raiskausepäily..). Stubb:kin perustelee Wikileaks-vihaansa vain sillä, ettei valtion asiat kuulu kansalle, yksinkertaistaen. Koska USA on julistanut sodan Wikileaksia vastaan, maiden onkin pakko asettua USA:n puolelle, jolleivat halua leimautua Wikileaksin kannattajajoukkoon. Olettaisin kuitenkin, että ne suurimmat paljastukset koskevat Amerikkaa edelleen eikä Suomi ole globalisti mukana missään rahasalaliitoissa tai muissa imperialistisissa elitismiansoissa. Suomi voi vain olla kusipää. Tai hiljainen tukija. Tai täysin viaton. En lähde arvioimaan. Pointtina oli kuitenkin tämä keskustelu julkisuudessa diplomaattien toimesta, joka selkeästi korostaa, ettei Wikileaksin toimintaa hyväksytä.

Niin maailmalla kuin Suomessakin on nähtävissä suuri organisoidun valheen ilmapiiri, joka selitetään kansallisen turvallisuuden eufemismilla. Organisoidun valheen voisi nopeasti selittää lainauksella Paastelan Valhe ja politiikka -kirjasta ”..julkinen valta ylläpitää valhetta pakotuskoneistojen avulla. Tällöin valtioelimet pyrkivät kanonisoimaan eri yhteiskuntaelämän aloja, päättämään siitä, mikä on oikea historiankäsitys ja oikea politiikka, mitä uutisia ihmiset saavat tietää, millaista kirjallisuutta he saavat lukea…” Organisoitu valhe on perustava tekijä totalitarismissa, enkä väitäkään demokratian olevan näin ”syvällä”. Niin pitkään, kun lehdistö ylläpitää valtiomahtiaan vahtikoirana, on toivoa. Mutta sanotaanko; lievempiä ilmaisuja siitä on hyvinkin nähtävissä. Hyvänä esimerkkinä voi todeta juuri Wikileaksin ja muut sananvapaustaistelijat, ketkä ovat leimaantuneet osapuilleen ”väkivallattomiksi terroristeiksi”, ajautuneet lain väärälle puolelle taistellessaan vallitsevaa organisaatiota vastaan. Tai no, voinko sanoa edes väkivallaton, kapitalismikulttuurissa rahoihin kohdistuva ilkityö on usein ihmishenkeä vakavampi rike.

Kirjassa Valhe ja politiikka käsitellään myös kattavasti itsepetosta ja sen ”alalajeja”. Yksi niistä oli ns. emotioinaalinen irrottautuminen. Lyhykäisyydessään se tarkoittaa sitä, että yksilö pelkää seurauksia siitä, että myöntää itsellensä tekevänsä jotain laitonta tai moraalisesti arveluttavaa ja sulkee silmänsä siltä. Esimerkiksi Stanley Milgrammin tottelevaisuuskoe todisti tämän ihmisissä, keiden tuli kokeessa antaa sähköshokkeja toisille koehenkilöille, jos nämä eivät suoriutuneet annetuista tehtävistä. Nämä toiset koehenkilöt olivat taitavia näyttelijöitä eivätkä sähköshokit aitoja, mutta asiasta tietämättömät koehenkilöt silti sähköttivät heitä aina tarpeen tullen. Jopa 65% ”shokkien” antajista nosti tehon jopa 450 volttiin asti. Myöhemmin he komentoivat, että he vain toimivat niin kuin kokeenjärjestäjä oli heitä käskenyt, joten he eivät ole missään vastuussa asiasta. Mitä korkeampia ”sähköshokkeja” koehenkilö antoi, sen vakaammin hän perusteli, ettei asia liity häneen millään lailla tai kuulu hänelle, hän teki vain niin kuin käskettiin.

Onko informaatiosodan tapauksessa nähtävissä jonkin moisia itsepetoksen lähtökohtia? Ovatko monet maat emotionaalisesti irroittautuneet tilanteesta, sillä USA ”kokeenjärjestäjänä” niin käskee? Vai onko koko tämän dilemman ongelma siinä, että jokaisella on jollainlailla oma lehmä ojassa? Valitan, siihen ei tällä hetkellä ole vastausta. Mutta nämä asiat on hyvin tärkeä tiedostaa.

Valpas kansa janoo täyttä selvyyttä ja valoa, olivatpa asiat sitten millä kannalla tahansa, Päivälehti 1899